Toyotan moottori hyrähti käytiin tamperelaisen rintamiestalon pihassa.  Mukanamme oli sopivaa retkimusiikkia, karkkia, limpparia ja nainen navigaattorissa. Hän johdattaisi isän ja pojan kohti Espoon iltarientoja, missä maamme parhaat laulu- ja soitinyhtyeet vastaisivat löylynheitosta.

Naisiin ei voi luottaa, ei vaikka olisivat navigaattorissa. Perimmäinen syy lienee kuitenkin miesten, jotka olivat kaivaneet puolet Espoosta kaivinkoneineen ja tehneet teihin uusia mutkia. Löysimme kuitenkin hotellille kun olin kutsunut muutaman kerran lujaäänisesti Perkelettä apuun – lämpimät kiitokset Hänelle. Hotellin aulassa soi metallimusiikki ja aulassa laahustavat mustiin sonnistuneet ihmispolot loivat meihin toivoa, että olimme oikeassa paikassa.

IMG_6442.JPG

Päästyämme hotellihuoneeseen totesimme, että telkkari on pultattu niin hyvin kiinni seinään, että sitä ei saa irti ja  heitettyä ikkunasta ulos   Sokos Gardenin piha-altaaseen, joten lähdimme ulkoilemaan. Hetken käveltyämme tapasimme naisen. Hänellä oli meille tärkeää asiaa. Hän oli käynyt kaksi kertaa taivaassa ja kerran helvetissä.  Taivas oli kuulemma ollut mukavampi paikka kuin helvetti. Tähän oli vaikea ottaa kantaa, sillä meillä ei ollut kokemuksia kummastakaan paikasta. Otimme kuitenkin iloisen espoolaisnaisen taivas- ja helvettilaput ja toivotimme mainiot päivän jatkot. Sitten takaisin hotellille, Ipadista hieman heviä, lepohetki ja taksiin määränpäänä Espoon Metro Areena.

Kun saksalaisvalmisteinen automobiili kaartaa entisen jääkiekkopyhätön pihaan, kuski toivottaa hyvää keikkaa. Hyvä asiakaspalvelu, sellaista arvostan. Kun könyämme mittariautosta ulos ja  tunnen saman tunteen kuin Nummirockissa 1993: yhteenkuuluvuuden – the meiningin. Olemme käyneet keikoilla yhdeksänvuotiaan metallimusiikista pitävän poikani kanssa aiemminkin. Nurjamieliset ankeuttajat ovat joskus kyselleet, että miksi vien lasta ninäihin tapahtumiin. Siihen on kaksi syytä:
1) hän pyytää, että voidaanko mennä
2) missään tapahtumissa ei ole niin hyväntuulista, kohteliasta ja mukavaa porukkaan kuin hevikinkeroissa. Tämä tuli tälläkin reissulla todettua.

Järjestelyt keikkapaikalla toimivat kiitettävästi ja löydämme pian paikkamme. Vieressämme istuu teinipoikia, joiden takeissa on itsepiirrettyjä hevibädien logoja, niittejä ja patchejä. Neljäkymmentävuotias sydämeni liki pakahtuu – minäkin olin joskus tuollainen ihmistaimi. Nuorissa on toivoa. Yhdellä oli allekkain Slayerin ja Nirvanan merkit. Minun nuoruudessani se olisi ollut mahdotonta.

Tupa alkaa täyttymään. Diablon mööpelit alkavat puskemaan savua. Diablo on minulle sydänalaa lämmittävä bändi. Orkesterin 2004 julkaistu Eternium-levy on samassa ”parasta koskaan” – laatikossa kuin Metallican Master of Puppets, Megadethin Countdown to Extinction, STONE:n Emotional Playground, Panteran Vulgar Display of Power ja Slayerin Reign in Blood. Eli ”pidän melko kovasti”. Talvella näin Diablon Tulliklubilla ja tiesin, että soitto kulkee kuin juna, joka ei ole koskaan kuullutkaan VR:stä. Minun ja poikani lempikappaleet Read My Scars , The Preacher ja Icaros kuultiin ja kattava katsaus koko uralta. Paatunutta sydäntäni lämmitti kun Jaakko yhdeksänvuotta tökkäisee minua The Reacehrin aikana ja toteaa: oltiinkohan me ainoat jotka huusi biisin alussa: VOI PERKELE!  Monesti olen epäonnistunut, mutta musiikkikasvattajana en koskaan. Diablo on tinkimättömän hieno bändi. Pitkä levytystauko taisi hieman näkyi yleisössä. Osa taisi olla vielä alakoulussa kun maanmainio Icaros-levy tuotiin levylautasillemme. Vanhempain musiikkikasvatus, sitä enemmän. Tapasimme pari tyyppiä, jotka eivät tienneet STONEa. Pienen jutustelun jälkeen lupasivat onneksi tilata pari levyä (kaikki).
IMG_6453.JPG

Sitten  löylykauhaan tarttui Mokoma. Jostain syystä minulla oli ennakkoluulo, että se olisi ”heikon lenkki”. Usein kerrotaan, että Titanicin kapteeni teki maailman suurimman virhearvioinnin. Mutta minä tein vielä suuremman. Ahtojuntta ja reunasaha ne ovat termejä, joilla  olen kuvaillut hyvään metallimusiikkiin liittyviä asioita. Niitä Mokoma tarjoili suurella kädellä ja  auliisti.  Mokoma oli KO-VA!  Kentällä alkoi pitti pyöriin ja Mokoma pisti parhaimman vedon mitä olen koskaan heiltä nähnyt. Yhteislaulua, tukanheittoa, huojuvia käsiä ja  nyrkkejä ilmassa. Näistä osasista rakennetaan mahtavuus. Ja Kristuksen kevät mitkä soundit! Ainoa hädän hetki tuli kun Annalan Marko surffaili yleisön käsien yllä ja silmälasimiehenä huolestuin, että ei kai Markon kakkuloile käy kehnosti.

Sitten Stam1na. Voe perkele, matkalla bakkanaalipaikkaan, noin Linnatuulen kohdalla, keskustelimme poikani  kanssa kyseisen orkesterin sanoituksista: mätiä hohtavia omenia, pieniä vihreistä miehiä, arvottomia peilejä, elokuutioita, useita laukauksia päähän  ja paljon muuta. Keskusteleekohan kukaan koskaan lapsensa kanssa Cheekin sanoituksista? Ja kuinka hienosti soitti tuo lemiläinen laulu- ja soitinorkesteri soitti. Heikkaa meni silmiin, itkukyynel  parahti silmäkulmasta.

Kun kaikki lopulta hiljeni oli tunnelma harras ja kaunis. Koin poikani kanssa jotain sellaista, jolle ei ei edes löydy sanoja. Tätä on musiikki: yhteenkuuluvuutta, elämää parhaimmillaan. Kiitos Diablo, Mokoma ja Stam1na. Tarjoilitte jotain sellaista mistä  poikani tulee kertomaan vielä lapsenlapsilleen.

Kesän keikoilla nähdään! PERKELE!

PS. Itse keikasta ei ole kuvia. Elokuutioverme pysyi taskussa melkein koko ajan, liian hyvä meininki. Olen käynyt areenakeikolla paljon.  Mielessäni ei ole epäilyksen häivää: tämä oli paras lajissaan koskaan.  Aloitamme  nyt valmistautumisen Nummirockiin, tuohon mökämusiikin retriittiin. Ja  suuret kiitokset myös teille pitkätukkahampuuseille, jotka tulivat juttelemaan poikani kanssa musiikista. Kuten päätimme. Ronnie James on kovin koskaan.

Advertisements