Search

partakäkipaholainen

… kaikki kaikesta …

Minä

Partakäkipaholainen on sarvekas kolopesijä ja erityisen perso kirjoille, musiikille, mettään, tieteelle, oluelle ja skottiviskeille.

Featured post

Herra varjele, lapsi ravintolassa!

Syöminen, se on tärkeää hommaa. Ilman apetta ihminen kuolee ja joku joutuu järjestämään hautajaiset, ostamaan ehkä uudet kengät ja tapaamaan ihmisiä joita halua nähdä. Toinen hyvä syy syömiseen on se, että varsinkin hyvässä seurassa kuten perheen kanssa, se on hieno ja rento hetki. Jotta yhdessä syöminen olisi mahdollisimman nautittavaa niin kannattaa suunnata hyvään ravintolaan.

Ravintolassa joutuu odottamaan ruokaa ja varsinkin nälkäisenä odottaminen on yhtä helvettiä. Ravintolaan kannattaa lähteä jo ennen kuin on nälkä. Me aikuiset olemme ilkeitä mulkeroita. Me kyllä saamme aikamme kulumaan kun katselemme muita asiakkaita, että ”onpas tuo äijä lihava” tai ”rouva onkin meikannut maalisudilla ja pukeutunut suihkuverhoon”. Lasten mieli on vielä viaton eivätkä he hallitse tätä ajankäytön työkalua. Lapsille tulee tylsää. Mukaan kannattaa ottaa älypuhelin, kirja tai tabletti ja lyödä se pienokaisen naaman eteen. Tällöinkin joku ihmispiru pyörittelee päätään ja paheksuen tapittaa, että merkillistä on nykyaika. Tämä sama ihminen on luultavasti se, joka jo lapsen nähdessään oikein odottaa, että koska pieni tyttö tai poika yskäisee tai naurahtaa ja pilaa tunnelman. Nämä ihmiset tunnistaa jo kaukaa naamasta. Mikäli heidän kurkkunsa takertuu ruusukaali niin kannattaa käyttää omaa harkintaa, että käykö sinkauttamassa Heimlichin otteella ruusukaalin kurkusta naapuripöytään. Siitäkin voi joku häiriintyä.

Joskus kuitenkin käy niin, että lapsi hermostuu ja alkaa ehkä itkeä. Ehkäpä pieni ihminen on väsynyt ja reaktio on luonnollinen. Silloin tällöin näkee, että vanhempi tällöin hermostuu lapselle. Alkaa ehkä sättiä häntä, että enää ei kyllä ravintolaan tulla kun ei osata käyttäytyä tai kyselee painostavasti, että lähdetäänkö sitten kotiin, lähdetäänkö? Jokaisen vanhemman pitäisi ymmärtää, että tästä ei ole mitään apua. Tilanne vain pahenee ja kaikkia vituttaa. Juomat onneksi tulevat ennen ruokaa ja ihmistaimet alkavat luonnollisesti imeä limpparia kitusiinsa. Tällöin osa vanhemmista hätääntyy ja alkaa huomautella, että älä nyt juo kaikkea, säästä juomaa ruokaankin. Jumalauta, ei se mitään chileläisen kolibrin  keräämää nektaria ole. Se on limpparia, sitä saa hanasta lisää.

Vihdoin ruoka tulee, ja voi kuinka herkullisilta annokset näyttävät! Paitsi lasten ruoka, joka näyttää siltä, että sen on tehnyt parkanolaisen grillikioskin vähälahjainen työharjoittelija parhaimpana päivänään. Perhe on tehnyt kardinaalivirheen ja mennyt ravintolaan, jossa on erikseen lastenlista ja tilannut siitä. Vaihtoehtoina ovat kumiset lihapullat, rasvaiset nakit, lohenrääppeet, joiden sivussa on kuivia ranskalaisia. Ainoa yllätysmomentti on se, että onko salaatiksi tarkoitettu kurkku viipaloitu vai suikaloitu ja onko tomaatti kahdessa vai neljässä osassa. Tämänkaltainen ruoka ei tuoksu, eikä maistu ja pahimmillaan se tarjoillaan naarmuiselta muovilautaselta. Mikään määrä taikaketsuppia ei pelasta näitä annoksia. Siinä sitten vuorokauden haudutettua pippurihärkää poskeen pistellessä ihmetellään, että miksi Jani-Petterille ei ruoka maistu. Se on ala-arvoista paskaa, siksi se ei maistu. Eikä tässä kaikki. Jotta ravintola pääsee näyttämään, ettei todellakaan pidä lapsia arvokkaina asiakkaina se nimeää ruuat idioottimaisesti tyyliin: pikku-kipparin iloiset lihapullat tai nauravat hattivattinakit riemuranskiksilla. 

Kuten sanoin niin yhdessä syöminen on hienoa yhdessäoloa. Kiireellä, turhilla hermostumisilla ja kehnolla ravintolan valinnalla siitä saa ahdistavan  kokemuksen. Jos naapuripöydästä joku normaalia elämänmenoa kammoksuva ihmishapansilakka paheksuu niin se on hänen ongelmansa.

Menkää syömään.

Mara Balls: Vuorten taa – matkamusiikkia Jupiteriin ja takaisin

Me jotka tiedämme, tiedämme, että maailmankaikkeus koostuu pääosin kolmesta asiasta: kolinasta, surinasta ja oikeanlaisesta keinunnasta. Näistä aineksista syntyy kaikki hyvä ja tärkeä. Nämä heiluttavat jalkaasi, päätäsi ja persaustasi kun luu pihalla ajavat  ruosteisella Ford Taunuksella pitkin korvakäytävääsi.

Työnsin hopeisen rinkulan mustan pedon suuhun ja painoin napista, jossa oli kyljelleen kaatunut pyramidi ja istuin keinutuoliin, otin lasiin hieman skotlantilaista elämän vettä.

Ensimmäinen musiikkikappale lähti, sopivalla volyymilla, sellaisella joka saa kissan siirtymään toiseen huoneeseen. Levyn aloituskappale: Mitä sä odotat. Jumalauta, nämä tietävät myös kolinan, surinan ja oikeanlaisen heilunnan galaktisesta kolminaisuuden, ja mikä hienointa osaavat tehdä siitä musiikkia. Se on harvinaista.

Mitä sä odotat

Levy jatkuu vahvasti, karvaisen hieman ylipainoisen kuuntelijan silmäluomet painuvat kiinni: pää heiluu, ilmarumpuja lyödään ja voimakasta hymyä. Tämä on järettömän hyvää musiikkia. Sitten tapahtuu JOTAIN. Tulee Ui:ksi ristitty kappale musiikkia. Päädyn kuuntelemaan Ui:n kolme kertaa peräkkäin ja ymmärrän, että maailmankaikkeudessa on vielä neljäskin tärkeä aines. En tiedä mikä sen nimi on, mutta tunnen sen sydämeni vasemmalla puolella. Uskon, että Mara Ballsin lisäksi tämän neljännen aineen koostumuksen, nimen ja reseptin tietää ainakin englantilainen laulu- ja soitinyhtye Pink Floyd.

Ui-kappaleen jälkeen laulukieli vaihtuu kahden kappaleen ajaksi englantiin. Jos olisin tympeä äänilevykriitikko, enkä Veikko Tampereen Kalkusta, olisi helppo sen enempää miettimättä sanoa tämän vaihdoksen rikkoneen levykokonaisuuden. Tai voisin minäkin toki niin sanoa, mutta se olisi paskapuhetta. Ei se mitään riko, kolinalla, surinalla ja oikeanlaisella keinunnalla ei ole yhtä äidinkieltä, eikä muullakaan musiikilla.

Ui

Mikä sitten tekee tästä levystä niin pirun hyvän. Koitan nykyään pidättäytyä niiden asioiden analysoinnista joista pidän, mutta teen nyt poikkeuksen. Jos avaat radion niin huomaat pian, että suuri osa nykymusiikista jota soittolistat tuuttaavat ulos on tylsää. Se ei ole syntynyt galaktisesta kolminaisuudesta. Se ei ole edes syntynyt, se väkisin laboratoriossa synnytetty. Synnytetty miellyttämään milloin mitäkin kohderyhmää. Sitä esittää kiiltokuvat, virheettömät hymyt. Musiikista on hiottu kaikki nyanssit ja kulmat pois. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että Mara Balls erottautuu nimenomaan erilaisuutensa vuoksi. Mara Balls erottautuu, koska Maria Mattilan sävellykset ovat mahtavia ja trio saa ne elämään, tarkoitus ei ole olla erilainen vaan ainoastaan olla. Tiedättehän sen sananparren: enemmän kuin osiensa summa. Sitä on Mara Balls.

Mikäli haluatte lähteä Jupiteriin niin Taunus lähtee torstaina vartin yli suuren kiven luota sen viisitoista metriä lounaaseen sen vihreän talon nurkalta. Seura ei ole hääppöistä, minulla on hieman ilmavaivoja, mutta matkamusa on parasta mahdollista.  Sitä ennen kannattaa tsekata Mara Balls livenä.

FullSizeRender.jpg

http://www.maraballs.com
https://www.facebook.com/maraballs
https://www.youtube.com/channel/UCvW47fi3Mnjcm9G2vgyd_Ug

Ihmisiä keikoilla: Sakaratour 2016

Toyotan moottori hyrähti käytiin tamperelaisen rintamiestalon pihassa.  Mukanamme oli sopivaa retkimusiikkia, karkkia, limpparia ja nainen navigaattorissa. Hän johdattaisi isän ja pojan kohti Espoon iltarientoja, missä maamme parhaat laulu- ja soitinyhtyeet vastaisivat löylynheitosta.

Naisiin ei voi luottaa, ei vaikka olisivat navigaattorissa. Perimmäinen syy lienee kuitenkin miesten, jotka olivat kaivaneet puolet Espoosta kaivinkoneineen ja tehneet teihin uusia mutkia. Löysimme kuitenkin hotellille kun olin kutsunut muutaman kerran lujaäänisesti Perkelettä apuun – lämpimät kiitokset Hänelle. Hotellin aulassa soi metallimusiikki ja aulassa laahustavat mustiin sonnistuneet ihmispolot loivat meihin toivoa, että olimme oikeassa paikassa.

IMG_6442.JPG

Päästyämme hotellihuoneeseen totesimme, että telkkari on pultattu niin hyvin kiinni seinään, että sitä ei saa irti ja  heitettyä ikkunasta ulos   Sokos Gardenin piha-altaaseen, joten lähdimme ulkoilemaan. Hetken käveltyämme tapasimme naisen. Hänellä oli meille tärkeää asiaa. Hän oli käynyt kaksi kertaa taivaassa ja kerran helvetissä.  Taivas oli kuulemma ollut mukavampi paikka kuin helvetti. Tähän oli vaikea ottaa kantaa, sillä meillä ei ollut kokemuksia kummastakaan paikasta. Otimme kuitenkin iloisen espoolaisnaisen taivas- ja helvettilaput ja toivotimme mainiot päivän jatkot. Sitten takaisin hotellille, Ipadista hieman heviä, lepohetki ja taksiin määränpäänä Espoon Metro Areena.

Kun saksalaisvalmisteinen automobiili kaartaa entisen jääkiekkopyhätön pihaan, kuski toivottaa hyvää keikkaa. Hyvä asiakaspalvelu, sellaista arvostan. Kun könyämme mittariautosta ulos ja  tunnen saman tunteen kuin Nummirockissa 1993: yhteenkuuluvuuden – the meiningin. Olemme käyneet keikoilla yhdeksänvuotiaan metallimusiikista pitävän poikani kanssa aiemminkin. Nurjamieliset ankeuttajat ovat joskus kyselleet, että miksi vien lasta ninäihin tapahtumiin. Siihen on kaksi syytä:
1) hän pyytää, että voidaanko mennä
2) missään tapahtumissa ei ole niin hyväntuulista, kohteliasta ja mukavaa porukkaan kuin hevikinkeroissa. Tämä tuli tälläkin reissulla todettua.

Järjestelyt keikkapaikalla toimivat kiitettävästi ja löydämme pian paikkamme. Vieressämme istuu teinipoikia, joiden takeissa on itsepiirrettyjä hevibädien logoja, niittejä ja patchejä. Neljäkymmentävuotias sydämeni liki pakahtuu – minäkin olin joskus tuollainen ihmistaimi. Nuorissa on toivoa. Yhdellä oli allekkain Slayerin ja Nirvanan merkit. Minun nuoruudessani se olisi ollut mahdotonta.

Tupa alkaa täyttymään. Diablon mööpelit alkavat puskemaan savua. Diablo on minulle sydänalaa lämmittävä bändi. Orkesterin 2004 julkaistu Eternium-levy on samassa ”parasta koskaan” – laatikossa kuin Metallican Master of Puppets, Megadethin Countdown to Extinction, STONE:n Emotional Playground, Panteran Vulgar Display of Power ja Slayerin Reign in Blood. Eli ”pidän melko kovasti”. Talvella näin Diablon Tulliklubilla ja tiesin, että soitto kulkee kuin juna, joka ei ole koskaan kuullutkaan VR:stä. Minun ja poikani lempikappaleet Read My Scars , The Preacher ja Icaros kuultiin ja kattava katsaus koko uralta. Paatunutta sydäntäni lämmitti kun Jaakko yhdeksänvuotta tökkäisee minua The Reacehrin aikana ja toteaa: oltiinkohan me ainoat jotka huusi biisin alussa: VOI PERKELE!  Monesti olen epäonnistunut, mutta musiikkikasvattajana en koskaan. Diablo on tinkimättömän hieno bändi. Pitkä levytystauko taisi hieman näkyi yleisössä. Osa taisi olla vielä alakoulussa kun maanmainio Icaros-levy tuotiin levylautasillemme. Vanhempain musiikkikasvatus, sitä enemmän. Tapasimme pari tyyppiä, jotka eivät tienneet STONEa. Pienen jutustelun jälkeen lupasivat onneksi tilata pari levyä (kaikki).
IMG_6453.JPG

Sitten  löylykauhaan tarttui Mokoma. Jostain syystä minulla oli ennakkoluulo, että se olisi ”heikon lenkki”. Usein kerrotaan, että Titanicin kapteeni teki maailman suurimman virhearvioinnin. Mutta minä tein vielä suuremman. Ahtojuntta ja reunasaha ne ovat termejä, joilla  olen kuvaillut hyvään metallimusiikkiin liittyviä asioita. Niitä Mokoma tarjoili suurella kädellä ja  auliisti.  Mokoma oli KO-VA!  Kentällä alkoi pitti pyöriin ja Mokoma pisti parhaimman vedon mitä olen koskaan heiltä nähnyt. Yhteislaulua, tukanheittoa, huojuvia käsiä ja  nyrkkejä ilmassa. Näistä osasista rakennetaan mahtavuus. Ja Kristuksen kevät mitkä soundit! Ainoa hädän hetki tuli kun Annalan Marko surffaili yleisön käsien yllä ja silmälasimiehenä huolestuin, että ei kai Markon kakkuloile käy kehnosti.

Sitten Stam1na. Voe perkele, matkalla bakkanaalipaikkaan, noin Linnatuulen kohdalla, keskustelimme poikani  kanssa kyseisen orkesterin sanoituksista: mätiä hohtavia omenia, pieniä vihreistä miehiä, arvottomia peilejä, elokuutioita, useita laukauksia päähän  ja paljon muuta. Keskusteleekohan kukaan koskaan lapsensa kanssa Cheekin sanoituksista? Ja kuinka hienosti soitti tuo lemiläinen laulu- ja soitinorkesteri soitti. Heikkaa meni silmiin, itkukyynel  parahti silmäkulmasta.

Kun kaikki lopulta hiljeni oli tunnelma harras ja kaunis. Koin poikani kanssa jotain sellaista, jolle ei ei edes löydy sanoja. Tätä on musiikki: yhteenkuuluvuutta, elämää parhaimmillaan. Kiitos Diablo, Mokoma ja Stam1na. Tarjoilitte jotain sellaista mistä  poikani tulee kertomaan vielä lapsenlapsilleen.

Kesän keikoilla nähdään! PERKELE!

PS. Itse keikasta ei ole kuvia. Elokuutioverme pysyi taskussa melkein koko ajan, liian hyvä meininki. Olen käynyt areenakeikolla paljon.  Mielessäni ei ole epäilyksen häivää: tämä oli paras lajissaan koskaan.  Aloitamme  nyt valmistautumisen Nummirockiin, tuohon mökämusiikin retriittiin. Ja  suuret kiitokset myös teille pitkätukkahampuuseille, jotka tulivat juttelemaan poikani kanssa musiikista. Kuten päätimme. Ronnie James on kovin koskaan.

Oletko aina someraivonnut väärin? 





Someraivo on tätä päivää ja yksi digitaalisen viestinnän nopeiten kasvavista trendeistä. Vaikka erilaisia somekouluttajia löytyy maastamme jo hieman yli neljäkymmentätuhatta  niin kunnollista valmennusta someraivon alkeisiin ei löydy. Partakäkipaholainen and Hype this shit!!! -sometoimisto vastaa tähän tarpeeseen julkaisemalla someraivon perussäännöt. Varsinaiset kurssit alkavat myöhemmin.

 

Unohda faktat!

Fakta on vain latinankielinen sana. Älä anna tämän sivistyssanan hämätä, sillä se tarkoittaa vain mielipidettä. Kaikilla ihmisillä on mielipide ja kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita.  MUISTA: luotettavimmat faktat ovat yleensä kirjoitettu ISOLLA KIRJAIMILLA ja perässä on 2-4 huutomerkkiä!!!!

Myös tutkimustulokset ovat vain mielipiteitä, niiden tulokset ostetaan rahalla. MUISTA: tutkimustulokset ovat korruptiosta vapaita vain silloin jos ne vahvistavat sinun käsitystäsi.

Lue vain otsikko!

Lehtijutuista kannattaa lukea vain otsikko, ja jos ihan pakko niin hieman ingressiä. Jos mahdollista niin rakenna mielipide jutusta ja sen kirjoittajasta jo etukäteen. Jos jostain syystä olet pakotettu lukemaan koko jutun (erittäin harvinaista) niin vaihtoehtoja on kaksi:

A) Tartu lillukanvarsiin, tahallisesti väärinymmärrä ja tee olkinukke (vain siinä tapauksessa, että juttu ei vahvista mielipidettäsi)
B) Unohda lähdekritiikki (vain siinä tapauksessa, että juttu vahvistaa mielipidettäsi)

Tarraudu aina kirjoittajaan ja julkaisijaan, älä koskaan sisältöön.

Mene henkilökohtaisuuksiin!

Liimanhaistelijanatsi, suvakkihuora, rasistipaskajuntti ja neekerinhyysääjä ovat tämän hetken trendikkäimpiä ilmaisuja someraivokentällä. Ole luova ja yhdistele itse sopivia solvauksia.  Kun olet keksinyt hyvän ilmaisun kuvaamaan toista ihmistä, yhdistä se  sopivaan kontekstiin: ”toivottavasti joku karvakäsilapsi raiskaa tuollaiset pesää jakavat suvakkihuorat” tai ”siinä on taas yksi vitun tyhmä rasistipaskajuntti suoraan isäm maan elämänkoulusta”.  Kokeile ennakkoluulottomasti erilaisia kombinaatioita niin löydät oman tyylisi.

 

Älä ikinä vaihda mielipidettäsi!

Älä ikinä vaihda mielipidettäsi. Älä edes silloin kun selkeästi käy ilmi, että olet ollut väärässä. Tässä vaiheessa noudata intiaanipäällikkö Istuva Härän viisasta ohjetta: ”hyökkäys on paras puolustus” ja mene henkilökohtaisuuksiin. Mikäli jäät pahasti alakynteen niin uhriudu.

Mikäli syystä tai toisesta olet jakanut parodiasivuston huumorijutun tai pelkkää vihaista valhetta niin muista painottaa, että se kuitenkin voisi olla totta. Mikäli joku kannustaa sinua kriittisyyteen, poista hänet FB-kavereista tai blokkaa hänet. Sulje mielesi uudelta tiedolta.

Siinä vähän esimakua tulevasta koulutuksesta!

…ja vielä ilmainen ProTip.

Toista ääneen tämä Kultainen sääntö vähintään kymmenen kertaa heti aamulla. Näin saat draivia päivääsi: Älä kuuntele, jos kuuntelet niin ymmärrä väärin, älä perustele vaan nimittele!!!!

Olen tullut siihen ikään

Olen tullut siihen ikään, että huokaisen syvään kesken porkkanan raastamisen, hetkeä ennen kuin käännän avainta  auton virtalukossa, kesken hammaspesun, kun makaan sohvalla ja television kaukosäädin on kadonnut jäljettömiin.  Huokaisen syvään kun kuulen ovikellon tai tekstiviestin äänen. Huokaisen kauppakeskuksen hississä, liukuportaissa ja kun seison lentokoneessa avoimen oven edessä laskuvarjo selässä. Erityisen syvään huokaisen vanhempainillassa kun vanhempainyhdistyksen johtotähti kertoo, että lapset voisivat myydä pipareita naapureille ja sukulaisille jotta pääsevät Teiskoon luokkaretkelle. Lapsuudesta muistan kuinka koko Pohjois-Satakunta huokaisi syvään kun kyntöpelto pyrki nuoskalumen läpi kohti kevätaamun sumua.

Olen tullut siihen ikään, että tiedän oleellisimmat asiat elämästä. Keittiön yläkaapista pitää aina löytyä popcornia, ilmapalloja ja saippuakuplanestettä. Niillä voi pelastaa päivistä tylsimmän tai tehdä mahtavasta päivästä vielä paremman. Ravintolaan kannattaa mennä jo ennen kuin on nälkä, ja hyvät sukat ovat vähintään yhtä tärkeät kuin kunnolliset kengät. Ihmisille kannattaa huutaa vain silloin jos he eivät syystä tai toisesta kuule ja asia on luonteeltaan tärkeä. Eläimille ei kannata huutaa lainkaan, sillä niillä on paljon parempi kuulo.

Olen tullut siihen ikään, että löylytauolla kerron lapsilleni tarinoita vaiherikkaan elämäni varrelta. Ennen kuin olen päässyt ensimmäisen virkkeen loppuun minut keskeytetään: ”Sää oot kertonut ton ainakin sata kertaa!”. Ihmettelen tovin, että olenko tosiaan, ja jatkan juttua.  Eivät ne kauaa jaksa kuunnella vaan painuvat takaisin löylyihin. Jään katselemaan mäntypaneloitua pukuhuonetta ääneen miettien: ”Juu-u, maalata pitäisi tämäkin juu”.  Höyryn maalaamaan lasioveen piirrän sormella rauhanmerkin, vaikka siitä kuuluu vilunväreitä aikaansaava  ääni.


Olen tullut siihen ikään, että olen ostanut kuntopyörän, soutulaitteen, painonnostopenkin, leuanvetotangon ja kahvakuulan. Eniten pyykkiä saa ripustettua soutulaitteeseen, vähiten kahvakuulaan. Olen tulostanut juoksuohjelman aloittelijoille ja kiinnittänyt sen magneetilla jääkaapin oveen – neljä kertaa. Olen ostanut kirkkaanvihreän vetävän ruohonleikkurin, siinä on tehokas moottori ja juomateline.

Olen tullut siihen ikään, että viheltelen ääneen julkisilla paikoilla. Kaduilla ja kaupoissa kuljen kädet selän takana ja nyökkäilen tervehdyksiä. Käytän ainoastaan mustaa kävelykeppimäistä sateenvarjoa, jolla voi keihästää syksyn kellastamia vaahteranlehtiä. Ilman hyvää hattua en suostu poistumaan kodistani. Seisoessani punaisissa valoissa saatan spontaanisti nousta varpailleni kerran tai kaksi.


Olen tullut siihen ikään, että olen pitänyt kädestä juuri syntynyttä ja juuri kuollutta. Elämästäni hyvällä tuurilla on jäljellä noin puolet. Ensimmäinen puolisko on ollut oikein mainio. Osa ihmisistä mittaa elämää ja muutakin kysymyksellä: onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä? Kysymys on typerä, tärkeintä on se mitä lasissa on.

Create a free website or blog at WordPress.com.

Up ↑